Kaivo

Ennen talojen omia vesikaivoja käytössä oli yhteiskaivoja, joista pidettiin huolta talojen kesken. Suuressa osaa Suomea vesi voitiin myös saada järvestä tai joesta, parhaassa tapauksessa luonnonlähteestä. Kaikkea virtaavaa vettä pidettiin ennen puhtaana. Myös sellaista kaivoa, jossa asui sammakko, sen katsottiin ”syövän myrkyn pois vedestä”. Kaivon seinämät suojattiin hirsistä salvotulla arkulla tai kivikehyksellä. Matalasta kaivosta vesi ammennettiin tuohisella kapalla, syvästä kaivosta vesi nostettiin vintillä, korkealla pystypuun varaan kääntyvällä vipulaitteella. Kaivopaikan etsintään oli entisaikaan omat konstinsa. Kaivopaikkaa etsittiin taikavarvun, eli pajunvitsan avulla. Taikavarpuja käyttivät kaivonkatsojat, jotka etsivät maasta vesisuonia kaivoa varten.

Vesi kului monenlaisiin arkisiin askareisiin. Esimerkiksi karjanhoidossa vettä kului runsaasti. Karjan hoito oli naisten työtä, ja veden kantaminen oli osa maatalon päivärutiineja. Yleensä veden kantoon osallistuivat miehet, silloin kuin vettä kuljetettiin tynnyrillä, hevosen vetämänä. Vanha vedenkantolaite on kahlu, eli ämmänlänget, tällaiset roikkuvat museon pirtin seinällä. Ämmänlängissä on niskaan ja olkapäihin tukeutuva kannin, jonka kummassakin päässä oli sankoa varten riippumassa köydet ja koukut.

Museon kaivo on perinteisesti vinttikaivo, jossa on puinen vinssi ja puusta tehty suoja-arkku. Vesi ei ole juomakelpoista, mutta voit kysyä henkilökuntaa näyttämään kuinka vettä voidaan nostaa kaivosta vinssin avulla.

Lähde: Toivo Vuorela. Suomalainen kansankulttuuri, 1975.