Maalaistalossa vuodenkierto rytmitti eri aikoihin sijoittuneet erikoistehtävät. Vuoden loppu ja sydäntalvi olivat sisätöiden aikaa. Pellavan ja villan kehruu ja kankaiden kutominen oli naisten työtä. Niitä tehtiin aina kun muilta askareilta ehdittiin. Naimaikään mennessä tyttöjen piti osata kädentaidot niin, että hän osasi työstää “villat lampaan selästä miehen selkään.” Kangaspuissa syntyi talven mittaan lakanakankaita, vaatetekstiileitä, verhoja, mattoja ja seinätekstiilejä. Vuode- ja sisustustekstiilien lisäksi kotona kudottiin kankaat lähes kaikkiin perheenjäsenten käyttötekstiileihin alusvaatteista päällystakkeihin ja pyhähameisiin yleisesti 1800-luvun lopulle saakka. Maalaisnaisen arkipuku muodostui vielä vyötäröhameesta, paidasta ja röijystä. Vaatteiden suojana toimi esiliina, essu, joita saattoi varallisuuden mukaan olla erikseen arki- ja juhlakäyttöön. Pääliina oli oleellinen osa naisen pukeutumista, avioituessaan nainen piilotti hiuksensa hunnun, liinan tai muun päähineen alle. Tapojen mukaan vain nuorella naimattomalla naisella sallittiin kulkea hiukset hajalla ja päätänsä peittämättä. Miehet käyttivät myös yleisesti päähinettä, lakkia, joita oli monen mallisia riippuen vuodenajasta ja kantajan yhteiskunnallisesta asemasta. Vaatteina miehet käyttivät arkipaitaa ja housuja. 1800-luvulla yleistyi liivin käyttö, niitä oli erikseen kesä- ja talvikäyttöön, sekä arki- ja pyhäpäiviksi. Paidan ja liivin päällä käytettiin tarvittaessa röijyä, eli takkia.
Lähde: Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri, 1975. Sirkka-Liisa Ranta, Naisten työt, pitkiä päiviä, arkisia askareita, 2012
