Ruotsin kuninkaallisen majesteetin määräyksellä vuonna 1764 määrättiin, että Suomussalmen alueelle rakennetaan kirkko ja sinne sijoitetaan oma pappi. Uusi kappeliseurakunta nimettiin Suomussalmeksi, joka on Kiantajärven kaksi päävesistöä yhdistävän salmen nimi. Nimi yleistyi vasta myöhemmin koko paikkakunnan nimeksi, virastoissa käytettiin nimeä Kianta. Kirkosta päätettin rakentaa ristikirkko, johon tehtiin erillinen kellotapuli.
Kirkon paikaksi määrättiin Siikaniemi lähellä Suomussalmea. Tämä paikka, johon veneellä pääsee miltei joka suunnalta, katsottiin kulun puolesta sopivimmaksi, sekä ollen syrjässä valtatieltä turvatuksi venäläisiltä ja maankiertäjiltä. Vielä puolustettiin paikan sopivaisuutta sillä, että se oli etäänpänä metsistä, sekä veden ympäröimänä ja sen kautta suojattu paikkakuntaa toisinaan tuhoovilta metsävalkeilta.
Kirkon rakentaminen ei kuitenkaan sujunut kuin tanssi, sillä myöhemmin ilmeni vastahakoisuutta kirkon, pappilan ja lukkarin talon (puustellin) rakentamisesta, jopa papin palkanmaksusta. Alueella ei oltu aiemmin jouduttu maksamaan papin palkkaa, saatika osallistumaan seurakunnan rakennusten rakentamiseen. Vähäväkinen seurakunta koki taakan raskaaksi kannettavaksi. Haettiinpa määräystä ajan ulosotosta saakka, kun ”niskoittelevat suomussalmelaiset” eivät olleet hoitaneet kaikkia heiltä vaadittuja kirkonrakennustyön apuja. Rästilistan mukaan muun muassa kirkon puupenkeistä oli puolet tekemättä ja holvikatostakin puuttui puolet. Maaherra määräsi nimismiehen valvomaan, että kaikki rästinä tehdyt päivätyöt tehtäisiin ja rakennusaineet hankittaisiin viimeistään huhtikuussa 1795.
Vuoden 1800-luvun alkupuolella seurakunnan toiminnan tarkastellussa ilmeni, että Suomussalmella harrastettiin pahaa tapaa. Kirkon vierellä poltettiin tupakkaa ja nuoret ylimieliset poikaset soittivat kirkonkelloja ympäri. Kirkonkellojen luvattomasta soittamisesta määrättiin sakko ja tarkastaja huomautti tupakanpolton olevan jo yleisessä laissa kiellettyä. Seurakuntalainen oli kommentoinut että tällainen soittamis tapa oli juhlallisempi, kuin kellon laitaan kolistaminen. Pastori huomautti kuitenkin, ettei heikko torni kestäisi muunlaista soittamista…
Myöhemmin 1860-luvulla tehdyssä piispan tarkastuksessa ilmeni, että kirkonmenojen aikaan seurakuntalaiset eivät tulleet kirkkoon, vaan oleilivat kirkkokentällä ja naapuritaloissa. Aiemmin oli ollut tavallista, että kirkkoviiniä myytiin seurakuntalaisille monenlaisiin tarpeisiin. Viinin myynti kiellettiin, jotta väärinkäytöksiä ei tulisi. Kirjoittaja pappi Rurik Calamniuksen mukaan taikausko kirkkoviinin parantavista vaikutuksista oli säilynyt kansan parissa 1900-luvulle saakka. Usein seurakuntalaiset yrittivät saada puoli väkisellä edes pienen tilkan ehtoollisviiniä lapsen korva- tai silmäkipeän takia.
Vanhan kirkon tornista otetussa vasemman puoleisessa kuvassa näkyy Kanervanvaaralla sijaitseva Suomussalmen kirkonkylä. Kirkko paloi talvisodassa joulukuussa 1939. Alemmassa kuvassa palaneen kirkon rauniot kesällä 1940. Uuden kirkon rakentamisen paikasta käytiin kiistaa. Lopulta uusi kirkko rakennettiin sankarihautausmaan vierustalle kirkonkylälle, vaikka uusi kuntakeskus rakennettiin Ämmänsaareen. Kuvat: Kaarlo Tauriainen
Lähteet: Rurik Calamnius, Suomussalmen seurakunnan historia, 1912. Oiva Turpeinen ja Matti Huurre, Leipää Luonnosta – Suomussalmen historian kymmenen vuosituhatta, 1992.