Nykyajan ihmiselle ei Narikkarannan nimi paljoa sano, vaikka kyseessä on ollut ainutlaatuinen ja aikoinaan koko maakuntaa koskettanut kesäinen merkkitapahtuma. Entisinä aikoina, kun ei maantietä ollut, oli Kiantajärvi tärkeä kulkureitti. Kesäajan kirkkopyhinä, juhannuksena, kirkastuspäivänä, perttulina ja vielä mikkelinpäivänäkin tultiin vanhalle kirkolle suurilla kirkkoveneillä Kiantajärven ympärillä olevista kylistä. Tulijoita oli kauampaankin, muita teitä saapuneita, naapurikunnista asti.
Yhtenäisenä kokoontumispaikkana oli Suomulanranta lähellä Kirkkoniemeä. Siellä oli venekunnilla omat valkamat, siellä peseydyttiin ja vaihdettiin pyhävaatteet ylle. Siellä tavattiin tuttavat, syötiin mukana tuotuja hyviä eväitä suurista eväsarkuista ja rannan suuret kuuset tarjosivat yökortteerinkin. Kirkonkylän emännät keksivät järjestää kirkkovieraille kahvia ja ennen kaikkea nisua, jota ei syrjäkylillä juuri ollut saatavissa. Tarjoilu tapahtui vartavasten pystetyissä telttakatoksissa eli puhveteissa. Myöhemmin ilmestyi rannalle lisäksi muita myyntitelttoja, joissa kaupattiin rihkamaa, vaatteita ja monenmoista muuta tavaraa. Nämä teltat olivat narikoita ja niiden mukana rantaa alettiin nimittää Narikkarannaksi.
Mutta puhvetit olivat tärkeämmät. Parhaina aikoina niitä saattoi olla rannassa toistakymmentäkin ja niitä hoitivat vuodesta toiseen samat emännät eli narikkamuorit: Mustosen Mari, Onnelan Johanna, Pietan Hilma, Kettuniemen Tiina, Muikkulan Hanna sekä monet muut, jotka vielä pitäjällä muistetaan. Narikkamuorien kesken oli pikku kilpailua asiakkaista: nisujen piti olla suuria ja kahvikuppien täysiä. “Täysi kuppi, täysi hinta.” Kahvikupillisen sai noina vanhoina hyvinä aikoina viidellä pennillä ja saman maksoi nisu, joita oli monenlaista. Oli ankkastukkia eli letikkoa, oli tavallista nisua, nisupaloja ja monenmoisia pikkunisuja. Narikkamuori ei itse kerännyt maksuja, vaan tyhjennettyään kuppinsa käänsi juoja sen nurin ja pani lantit kupin pohjan päälle.
Juhlien aikaan mahtoi Narikkaranta olla järveltä päin tulijan silmissä kiehtova näky: rannassa kymmenet isot veneet ja ihmisten parvi, kahvitulien savut, puhvetit ja narikat, suurten kuusten alaoksilla riippuivat kontit.
Sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen kokoonnuttiin Narikkarantaan joukolla juomaan kirkkokahvit. Se oli juhlahetki, jota varten jokainen oli yrittänyt varata ainakin muutaman kymmenpennisen. Täysinäiset kahvikupit ja suuret nisut tekivät kauppansa. Sokeria ja maitoa sai ottaa vapaasti, mutta kukaan ei ahnehtinut. Nisu topattiin kahviin ennen syömistä. Kahvi juotiin “porstuan kautta” eli kaadettiin vadille ja nautittiin huulteen väliin otetun sokeripalan läpi, sekoittamiseen tarvittavia lusikoita kun ei ollut. Kupin tai kaksi joi jokainen. Kolmas kuppi oli jo “person kuppi”. Tavalliseen janoon oli tarjolla erikoisreseptin mukaan tehtyä sahtia. Myöhemmin tuli Narikkarannan nautintoihin makea lisä, punainen lemunaati. Sitä tuotiin aluksi Kajaanista, mutta pian Kurimon pojat panivat pystyyn oman tehtaan ja hyvin sen tuote kuuluu vieraille kelvanneen.
Sydämen asioitakin hoidetiin Narikkarannassa ja moni lemmenliitto lähti siellä alkuun. Nuoret miehet kutsuivat tyttöjä telttaan ja laskettivat kahvia itselleen ja tytöille. Taskusta otettiin puhtaaseen valkeaan riepuun kääritty juustoleivän pala, josta sipellettiin mieleisen tytön kuppiin. “Ottoohan, kun minä jo sipelsin.” Jos tyttö mieltyi sulhasehdokkaaseen, saatettiin seuraava yö nukkua yhdessä kuusen alla tytön kirkkosaali peitteenä. Mitään moitittavaa ei kuitenkaan saanut tapahtua, siitä pitivät huolen nuorten seurustelua koskevat ankarat säännöt. – Perttulin ja mikkelin aikaan elämänkumppanin etsintä oli vilkkainta, käynnissä olivat oikeat “kauamarkkinat.”
Vuosisadan vaihde ja alkukymmenet olivat Narikkarannan kukoistusaikaa. Laivat, moottoriveneet, uudet tiet ja autot vähensivät hiljalleen sen merkitystä ja niin tämä Suomussalmen ja koko ylä-Kainuun omaleimainen kesäinen kokoontumispaikka siirtyi muistojen joukkoon jo ennen sotia.
Kuvassa Korpi Kainuu -veneen matkustajia. Osuuskauppa omisti moottorivene Korpi Kainuun 1930-luvun alussa. Moottorikäyttöisellä veneellä kuljetettiin matkustajia Juntusrannasta Suomussalmelle ennen maantien valmistumista. Kuva: Aimo Ahon kokoelma, Suomussalmen kotiseutuarkisto Teksti: Anja Salminen (toim.) Perinnealbumi, Kainuu, 1981.
Lähteet:
Narikkarantaan liittyvän muistitietoaineiston kokoajat: Götha ja Reima Rannikko, Suomussalmen kotiseutumuseon arkisto.
Rurik Calamnius, Suomussalmen seurakunnan historia, 1912.
Oiva Turpeinen ja Matti Huurre, Leipä Luonnosta – Suomussalmen historian kymmenen vuosituhatta, 1992.